Siinä hän seisoi.
Minua vastapäätä.
Hymyillen vinosti.
Hänen vaaleat hiuksensa.
Harmaatakin harmaammat silmänsä.
Puhtaat kasvonsa.
Suora nenänsä.
Sirot käsivartensa.
Hoikka olemuksensa.
Ne tekivät minut hulluksi.

Nuo olivat minun ihanat ajatukseni.
Todellisuus on karumpaa.
En ehkä rakasta häntä todellisuudessa.
Ajatuksissani hän on aina yhtä komea, ihana ja suorapuheinen.
Todellisuudessa hän oli hyvä kaikessa, ylimielinen, kiusaaja.
Eikä hän ikinä puhunut minulle.
Vain ajatuksissani.
Todelliset tapahtumat ja ajatukseni ajautuivat yhteen.

Sekoittuivat.

Hän oli ihana kaikkialla.
Unohdin oikeissakin tapahtumissa, että hän ei puhu minulle.
Hän puhuu jollekulle toiselle.
Hänestä tuli minulle pakkomielle.
Ajatukseni ajautuivat aina vain häneen.
Häneen.
Häneen.
Se teki minut hulluksi.
Eikä hän huommannut minua.
Hän ei ikinä puhunut minulle.
Hän ei ikinä katsonut minuun.

Hän.
Hän.
Ja vain hän.
Tulin kipeäksi.
Hänestä.
Huono olo.
Paha olo.
Surullistakin surullisempi olo.
Minun oli pakko lopettaa unelmoiminen.
Älä ajattele häntä.
Yksi ainoa pyyntö.
Tekisin mitä tahansa muuta.
Tai jättäisin tekemättä.
En enää ajatellut häntä.
Luulin.
Luulin niin.
Ajattelin kuitenkin.

Pakosti.

Hänestä tuli vain ihanampi.
Sitten se loppui.
En saanut rakastaa häntä.
Tunsin kipuja.
Eikä hän huomannut minua.
Hän ei huomannut sitä.
Huusin tuskaa.
Huusin surua.
Hän ei huomannut kuitenkaan.
Aina.
Aina kuin ajattelin häntä.

Aina.
Aina päristelin ajatuksesta pois.
Se pitää jättää.
Siitä ei tulisi mitään.
Tulin surulliseksi.
Eikä hän huomannut minua.
Sitten tajusin sen.
Olin tajunnut sen aina.
Nyt sallin ajatuksen:
Hän ei pitänyt minusta.
Ei pitänyt.
Ei välittänyt.

Ei huolehtinut.
Kaikki paitsi minä.
Eikä hän huomannut minua.
Huusin huutamistani.
Eikä kukaan huomannut.
Tuska tulvi sisälläni.
Eikä hänkään huomannut.
Hän ajatteli jotain toista.

Minun unelmani.
Se ei koskaan toteutuisi.
Älysin sen.
Vastoin kaikkia tahtojani.
En ajatellut häntä.

Aina.
Aina kun ajattelin häntä.

Aina ajoin ajatuksen nopeasti pois.
Todella nopeasti.
Eikä siihen mennytkään päivää.
Viikkoa.

Vuotta.
Kahta vuotta.
En ikinä saanut ajatuksiani hänestä.
Olin jo nuorena päästänyt ajatukseni leviämään vaarallisesti.
Älä unelmoi.
Se voi.
Koitua kohtaloksi.

----


Ainakin.
Tiesin yhden asian varmasti.
Rakastin häntä.
Mutta missä?
Missä minä häntä rakastin?
Miten minä häntä rakastin?

Miksi minä häntä rakastan.

Olisivatko kohtalomme ajautuneet yhteen?
Jos olisin ollut rohkeampi.
Jos joskus olisin sanonut kolme peräkkäistä sanaa.
Unelmalleni.
Sanoja oli vain kolme.
Mutta en ollut ainoa.
Minulla oli myös kohtalontovereita.
En ollut ainoa joka ei pystynyt kolmeen tiettyyn sanaan.
Nämä sanat olivat lapsellekin tuttuja.
Mutta niin vaikeita.
Pelottavia.
Kaukaisia.
Nekin kolme sanaa.
Nekään eivät pysty ilmaisemaan tunteitani.
Sitten joskus ajattelin.

En halliste tunteitani.
Olen niiden pelinappula.

Mutta sitä sinä et olisi halunnut.
Sitä et olisi halunnut.
Et olisi halunnut kuulla niitä kolmea sanaa.
Et varsinkaan minulta.

Jo syntymässäni.
Minulle oli jaettu elämälle kohtalon kortit.

Enkä voittanut.

Kuitenkin...
Toivoin liikaa.
Toivoin sinua.
Sinua tuntematonta.

En edes tuntenut.
Tuntenut häntä laisinkaan.
Vain ajatuksillani silmiini syttyi pieni valo.
Sain ilmaa kuihtuneiden siipieni alle.
Sykettä sydämeen.
En enää välittänyt hänestä.
En välittänyt elävänä.
En myöskään kuolleena.
Hän ei ollut pääni sisällä mikään.
Unelma vain.
Suurin, minkä osasin kuvitella.
Mutta sekin.
Sekin oli liikaa.
Olin hävinnyt jo syntyessäni.
Olin synnynnäinen häviäjä.
Syntynyt häviämään.

Olisin torunut itseäni.
Miten saatoinkaan kuvitella jotain niin satumaista.
Jotain jota tapahtuu vain saduissa.

Sellaista ei voi tapahtua.

Miksi en kuunnellut noita sanoja.

Unelmat eivät toteudu.
Varsinkaan sinulle.

Rakastin häntä vain ajatuksissani.
En voinut vain hylätä häntä niin.
En voinut hylätä hänen ihmisyyttään.
Sehän oli sentään osa Unelmaa.
Se olisi ollut kohtalon pilkkaa.
Kohtalon ivaa.
Minulle.

Ja hänelle.

En voinut millään uskoa sitä todeksi.
Todeksi.
Totta se oli.
Totta.
Totta.
Se oli vale.
Jos sanoisin että uskoin.
Jos sanoisin, että uskon häneen vielä.
Todeksi jos sanoisin uskovani.
Se olisi suurin vale.

Koska vain ajatuksissani.
Vain omissa ajatuksissani.
Vain siellä häntä rakastin.
Todella rakastin.

Mitä rakastin.

En tiennyt sitäkään.

Mitä hänessä rakastin.

En rakastanut häntä.

Rakastin omaa keksintöäni.
Rakastin omaa mielikuvitustani.
En päästänyt ketään muita maailmaamme.
Se oli salainen.
Kaikille
Se oli kaikilta kielletty.
Eikä edes hän tiennyt siitä.
Hän ei olisi pitänyt siitä.
Hän olisi sanonut että olen hullu.
Hän olisi vienyt minut terapiaan.
Hän olisi huolestunut minusta.
Tai sitten vain pilkannut.

Se oli vain Unelmalleni.
Ja minulle.
Mutta Unelmanikin.
Sekin oli osa minua.
Minä olin sen keksinyt.
Joten maailmassamme kävin vain minä.
Ja minun keksintöni.
Joka oli osa minua.
Joka ei ollut ihminen.
Hän oli vain haave.
Ihminen pääni sisällä.

Olinko hullu?
En itseni mielestä.
Muiden mielestä kyllä.

Onko sellainen ihminen hullu joka rakastaa omaa keksimää hahmoa päänsä sisällä.
Pään sisällä.
Unelmaa.
Joka rakastaa unelmaa.

Kysyin itseltäni.
En halunnut olla hullu.
Mielenvikainen.
Älyvajaa.
Enkä tiennyt rakastinko Unelmaa.
Se vain oli pakkomielle.
En antanut itselleni tilaa.
Tilaa sanoa mielipidettä.
Sanoa rakastinko oikeasti.
Se vain oli niin.
Minun piti rakastaa.
Olinhan aina rakastanut sitä.
Ei tehdä tästä vaikeaa.
Kuvitellaan että rakastan.
Kuvitellaan.
Ajatellaan.
Unelmoidaan.
Unelmoidaan että se on pelkkä harhaluulo.

---

Ainoa syy jonka keksin.
Ainoa syy, joka oli järkevä.
Ainoa syy, jonka koin todeksi.
Se oli sellainen syy, jota en ikinä olisi halunnut kuulla.

En ollut ikinä välittänyt kenestäkään muusta.
Kaikki muut lipsuivat silmieni ohi.
Vaikka olisin voinut nähdä heidät.
Mutta olin sokeana vain sinuun.
Kuitenkaan sinua ei voi siitä syyttää.
Vain minua.
Olin epätoivoinen.

Minä rakastin olematonta.
Olematon.
Unelmani on olematon.
En voinut ikinä saada Unelmastani tarpeekseni.
Janosin sitä liikaa.
Janosin olemattoman Unelmani perään.
Todeksi.
Todeksi en voinut sitä uskoa.
Usko.
Uskoin.
Uskoin.
Uskoin olemattomaan rakkauteen.
Mutta.
Vain.
Hänessä.
Hänessä olivat ajatukseni.
Unelmassani.
En koskaan lakannut ajattelemasta.
En edes kun aikani oli lähellä.
Jättää maailma taakseni.
Ottaa toinen maailma avosylin vastaan.
Avosylin vastaan.
Avosylin.
Jos...
Jos vain Unelmani...
Olisi totta.
Hän,
Unelmani.
Päästäisi minut.
Avosylin pois.
Hellästi.
Hyvin mielin.
Lähettäisi minut.
Päästäisi.
Antaisi uuden elämän.
Oli aika sanoa hyvästit.
Mutta sinä.
Sinä olit kanssani silloikin.
Silloinkin.
Silloinkin kun vaihdoin maailmaa.
Sinä olit koko ajan tukenani.
Et lähtenyt pois vaan koit kanssani saman kohtalon.
Kohtalon, joka oli jaettu meille molemmille jo silloin.
Jo silloin kun synnyimme.
Silloin.
Jo silloin kohtalomme olivat yhdessä.
Käsikkäin kuutamossa.
Et voinut jättää kohtalontoveriasi.
Et voinut.
Siksi olit vierelläni.
Seurasit perässäni.
Avosylin.
Toiseen maailmaan.

Odotit jo sitä.
Aikasi oli tullut, niin oli minunkin.
Silloin kun sinua hyvästelin hetkeksi.
Et jättänyt.

Et sanonut hyvästejä.

Koska vain sinä.
Vain sinä olet aina.
Aina kanssani.
Unelmani.

-Andrea Kayleigh