Nousen valkoisille silkkisille
siivilleni.
Ajatuksissani.
Yritän kantaa itseäni
vielä eteenpäin, ettei
tunne katoaisi, jonka
haluaisin kuolemaani saakka
säilyttää.
Ajatuksissa, ihanissa unelmissa.
Pato murtuu
jo sieltäkin.
Enää ei turvaa, ei kotia,
löydetä mistään.
Mihin turvaudun?
Hetken aikaa
leijailen paratiisissa,
kunnes minut taas vedetään
takaisin lentohiekkaan.
Eikä minulla ole
voimaa vastustaa.
Musertaa alleen, hukuttaa kiviin,
jotka elämänsä saavat ilosta.
Tuska jää jäljelle,
ja kohta nekin kuolevat.
Sisältäpäin ne syövät ajatuksiani,
tunteita ja ilon.
Jättävät vain kuoren,
joka yrittää
pidätellä jokapäiväistä hymyään,
vajoamatta mereen,
syvään ja mustaan.
Sieltä ei pääse pois kuin
uhrautumalla,
eikä minulla ole rohkeutta.

-Andrea Kayleigh