Voi, miten ihanaa.
En tiedä, miten sitä kuvailen.
Kosketin terälehtiäsi hellästi hipaisten.
Silitin veden pintaa.
Silkkipaperista sinut luotiin, kaunihista, ohuesta, viileästä.
Kannoin sinut, sylissäni, turvassani, kopassasi, ilmasta sekin tehtiin.
Kukaan ei sinua rusentaisi.
Haavoituit niin nopeasti.
Hyväilit hengitystäni, kadehdit voimaani, vedit itseesi kaiken tiedon.
Istuin nurmella kaatuen syliisi, silitin pintaasi, hengitin raikasta ilmaa, huljuttelin mieltäni puhtaassa haaleassa meressäsi.
Olin yksin kanssasi, kukaan ei sitä pilaisi.

--

He tulivat.
Tappoivat kaiken sen hyvän, murskasivat lehtesi, kauniit silkkiset vettesi pinnat.
Ottivat sinulta tiedon, halun oppia, hamusivat kauneuden itselleen, murskasivat turvasi.
Ilmasi pilaantui, saastui.
He halusivat sinun voimasi, kadehtivat puhtauttasi, kauneuttasi.
Voi, miten kamalaa.
Voi, miten joskus voisin vielä parantaa sinut heiltä.
Älä kuuntele oppejasi heiltä, älä saastuta mieltäsi, älä mieti heitä.
Mieti, miten pelastut.
Älä tunnusta heikkouttasi, sitä he haluavat, eikä sinulla sitä ole, ei sinulla pahuutta ole, ei mitään korjattavaa.
He sinut rikkoivat, minä tulen ja korjaan sinut, lasken käteni pinnallesi, tarjoan sinulle rakkauttani.
He voivat vielä tuntea kuin minä.
Ravitsen heidän mieltään, pelastan heidät, kerron heille totuuden, karmaisevan totuuden, annan heille älyn, valon ja opin.
Vielä sinä joskus saat takaisin voimasi, kauneutesi.
Minä sinut pelastan, pelastamme sinut, me kaikki!
Haluamme sinut takaisin!
Herää! Muista, mitä koimme, saat sen kaiken takaisin, enemmänkin, saat kaiken sen, mitä pimeässä menetit.

-Andrea Kayleigh